thlyetusivu

Tapahtumakalenteri 

Yhdistyksen 40-vuotisjuhla pidettiin perjantaina 25.10.2019 klo 19 ravintola Hus Lindmanissa, Piispankatu 15, Turku.

Tilaisuuden avasi yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Aho. Juhlaesitelmän "Lääkärit suomen kielen kehittäjinä" piti Turun yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori emerita Kaisa Häkkinen. Tilaisuudessa oli musiikkiesityksiä.

Lääkärit suomen kielen kehittäjinä

Kaisa Häkkinen (suomen kielen professori emerita, Turun yliopisto)

Siihen aikaan kun Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset suomenkieliset kirjat, ei Suomessa ollut yhtään ainoaa koulutettua lääkäriä. Ruotsista lainattu lääkäri-sana kyllä tunnettiin, ja se mainittiin Agricolan teoksissa useaan kertaan. Agricolan Rukouskirjan alussa oli kalenteriosasto, jossa annettiin terveydenhoitoa koskevia ohjeita jokaista vuoden kuukautta varten. Ohjeissa viitattiin moniin kansainvälisesti tunnettuihin lääkäreihin, niissä mainittiin esimerkiksi Hippokrates, Galenos ja Averroes. Luukkaan evankeliumin esipuheessa kerrottiin, että myös evankelista Luukas oli varsinaiselta ammatiltaan lääkäri.

Suomalainen lääketiede alkoi kehittyä vasta silloin, kun Turkuun perustettiin akatemiaksi kutsuttu yliopisto. Opetustarjonta oli kuitenkin aluksi vaatimatonta, ja akateemisen maailman yhteisenä kielenä oli latina. 1700-luvun loppupuoliskolla kieleksi alkoi varsinkin luonnontieteiden ja taloustieteen alalla vaihtua yhä useammin ruotsi, mutta suomea ei voitu kuvitellakaan akateemisena kielenä. Se oli oppimattoman kansan puhekieli, jolla ei ollut mitään virallista asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, siitä huolimatta, että sitä puhui valtaosa Suomen väestöstä. Suomihan kuului tuohon aikaan Ruotsiin, ja oli itsestään selvää, että valtakunnan yhteinen virallinen kieli oli ruotsi.

Akatemiassa suomen kielen käyttö oli henkilökohtaisen harrastuksen varassa. Ensimmäiset lääketieteen professorit tulivat Ruotsista eivätkä he yleensä edes osanneet suomea, mutta järjestyksessä toinen, Elias Tillandz, oli siinä mielessä poikkeus, että hän osoitti kiinnostusta myös suomen kieltä kohtaan. Hän oli syntynyt Ruotsissa mutta opiskellut muutaman vuodenTurun akatemiassa, ja Turun ja sitten Uppsalan jälkeen täydentänyt opintojaan Alankomaissa, jossa lääketiede oli Euroopan yleisen mittapuun mukaan hyvin korkeatasoista. Tillandz osasi monia kieliä – hänen tiedetään kirjoittaneen runoja mm. italian kielellä – ja Turussa ollessaan hän epäilemättä oppi myös suomea.

Tillandz oli erityisen kiinnostunut kasvitieteestä, mikä oli ymmärrettävää ja hyödyllistä, sillä kasvit olivat tuohon aikaan lääkkeiden tärkeää raaka-ainetta. Tillandz retkeili Turussa ja sen ympäristössä, tutki ja keräsi kasveja, perusti kasvitieteellisen puutarhan ja laati Suomen ensimmäisen kasvion ja kasvikuvaston, jossa hän esitteli sekä luonnonvaraisia että viljeltyjä kasveja. Kuvastoon hän lisäsi mahdollisuuksien mukaan myös kasvien suomenkielisiä nimiä, esimerkiksi ajuruoho, härkäpapu, kissanminttu, koiranputki, ruttojuuri ja yökönlehti. Läheskään kaikille niitä ei löytynyt. Kuvastossa kasveja oli yli 500, mutta suomenkielisiä nimiä vain runsaat 30. Tämä saattaa johtua siitä, että tavallinen kansa katsoo luontoa toisin silmin kuin tutkija. Se antaa erityisiä nimiä vain sellaisille asioille, joilla on sille jotakin erityistä merkitystä. Erilaiset ruohot, puut ja heinät voivat olla vain ruohoja, puita ja heiniä, jos ne eivät mitenkään erotu joukosta. Vain tutkija haluaa tunnistaa ja nimetä jokaisen lajin täsmällisesti.

Suomen lääketieteen isäksi mainittu Turun piirilääkäri Johan Haartman oli syntyperältään suomalainen ja osasi täydellisesti suomea, mutta hänkin vaikutti aikana, jolloin suomen kielellä ei ollut mahdollista toimia akateemisissa piireissä. Hän kirjoitti latinaksi ja ruotsiksi, mutta vuonna 1759 julkaistuun ruotsinkieliseen lääkärikirjaan, joka oli Suomen ensimmäinen, hän merkitsi jonkin verran kasvien, tautien ja vaivojen nimiä suomen kielellä. Näitä olivat esimerkiksi jalkahiki ja huunpurema, jolla tarkoitettiin ihoon itsestään ilmestynyttä mustelmaa, karhunsammal, maksaruoho, riisitauti, rokko, suolaheinä, suomuurain ja taulakääpä.

1800-luvulle asti suomen kielellä julkaistiin etupäässä uskonnollista kirjallisuutta, ja kirjoittajat olivat yleensä pappeja. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua sen jälkeen, kun Suomesta vuonna 1809 tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Suomen väestöstä noin 87 prosenttia oli suomenkielisiä, ja oli selvää, että tässä tilanteessa alettiin kysellä ja ihmetellä, eikö tämän sorretun enemmistökielen asemaa pitäisi jotenkin parantaa. Autonomisessa Suomessa olivat edelleen voimassa Ruotsin lait ja julkisuuden kielenä oli ensisijaisesti ruotsi, jossakin määrin myös venäjä, saksa ja ranska. Akateemisessa maailmassakin ruotsi sai yliotteen latinasta. Suomen kirjakieli oli niin yksipuolista ja kehittymätöntä, ettei se sellaisenaan olisi riittänyt 1800-luvun yhteiskunnan tarpeisiin, vaikka sen käyttäminen olisi ollut luvallistakin. Hyvin yleinen käsitys oli, ettei suomesta koskaan voisi tullakaan ruotsin veroista sivistyskieltä. Suomen kieltä oli siis kehitettävä, ennen kuin sille voisi vaatia parempia oikeuksia yhteiskunnassa.

Suomen kielen asemaa ei aluksi voitu parantaa poliittisin keinoin, mutta hyvän kiertotien tarjosi kansanperinteen keruu ja kansanrunojen julkaiseminen. Tätä arvostettiin ja harrastettiin monissa muissakin Euroopan maissa, ja siellä kiinnostusta osoitettiin myös virolaista ja suomalaista kansanperinnettä kohtaan. Suomessakin kansanrunoutta oli alettu kerätä ja tutkia jo 1700-luvun lopulla Porthanin aikana Turun akatemiassa, jossa aihepiiristä oli laadittu monta latinankielistä väitöskirjaa. Nyt julkaisukieleksi alkoi vähitellen vaihtua suomi. Kansanperinteen harrastamiseen venäläiset vallanpitäjätkin suhtautuivat sallivasti, sillä omien juurien tutkimuksen katsottiin etäännyttävän suomalaisia sopivasti entisestä emämaasta Ruotsista.

Varhaisista kerääjistä erityisen merkittävä oli Uudessakaarlepyyssä lääkärinä työskennellyt Zachris Topelius vanhempi, satusetä Topeliuksen isä. Hän oli aikoinaan ollut Porthanin oppilaana Turun akatemiassa, ja hän innostui keräämään runoja erityisesti vienalaisilta laukkukauppiailta, joita tuohon aikaan liikkui kaikkialla Suomessa. Hän oivalsi, että parhaat runot löytyvät niiltä, jotka tulivat Vienan Karjalasta, ja näin oli löydetty runonlaulun kultamaat, jonne sitten monet myöhemmät kerääjät suuntasivat keruumatkansa. Topelius ei kuitenkaan ryhtynyt rakentamaan runoista kansalliseeposta vaan hän julkaisi niitä pieninä vihkoina, joissa ei ollut mitään yhtenäistä juonta.

Topeliuksen viitoittamalla uralla jatkoi Sammatissa syntynyt Elias Lönnrot, josta tulikin suomalaisen perinteentutkimuksen johtotähti pitkäksi aikaa. Lönnrot opiskeli ensin Turun akatemiassa ja jatkoi sitten opintojaan Turun palon jälkeen Helsingissä. Hän oli jo kouluaikoinaan toiminut apteekkioppilaana Hämeenlinnassa, ja opiskeluaikanaan hän sai lisää lääketieteellisiä virikkeitä toimiessaan kotiopettajana Laukon kartanossa. Sen isäntä Agapetus Törngren oli Turun akatemian kirurgian ja synnytysopin professori. Myös Lönnrotin läheisimmistä opiskelutovereista monet olivat lääketieteen opiskelijoita.

Lönnrot oli hyvin köyhistä oloista lähtöisin, ja hän halusi itselleen ammatin, joka tarjoaisi turvallisen toimeentulon ja samalla mahdollisuuden liikkua kansan parissa. Väitöskirjansa hän kirjoitti suomalaisten kansanomaisesta lääkintätiedosta. Valmistuttuaan hän halusi työhön Itä-Suomeen, jossa kansanperinne oli säilynyt paremmin kuin Turun tai Helsingin seuduilla. Hän saikin piirilääkärin paikan Kajaanista, josta oli hyvä matkata Vienan Karjalan laulumaille.

Lönnrot tunnetaan ennen kaikkea Kalevalan ja Kantelettaren kokoajana, mutta niiden lisäksi hän oli myös ahkera ja arvostettu yleiskielen ja varsinkin sanaston kehittäjä. Hän julkaisi monella kielellä, myös suomeksi, ja muut kirjoittajat pitivät häntä kielellisenä esikuvanaan. Hän suomensi tietokirjallisuutta, kokosi sanastoja ja sanakirjoja, hän kuvasi ensimmäisenä suomen kielioppia suomen kielellä ja osallistui aktiivisesti keskusteluun suomen kieltä koskevista kysymyksistä. Häneltä haluttiin aina kysyä, kun tarvittiin tietoa suomen kielestä. Hänestä tuli Matias Aleksanteri Castrénin jälkeen suomen kielen professori Helsingin yliopistoon, ja hän oli ensimmäinen, joka piti siellä luentoja suomen kielellä.

Lönnrot toi satamäärin uusia sanoja kirjakieleen. Erityisesti hän kunnostautui lääketieteen ja kasviston alalla, mutta käytännöllisesti katsoen kaikki elämänalat pääsivät esille hänen suuressa suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan, jonka hän julkaisi laajan avustajajoukon tuella. Voi sanoa, että ainoastaan hallintokielen koukerot ja sen ajan moderni tekniikka olivat hänelle vieraita. Kansanperinne on ymmärrettävästi yliedustettuna, mutta nykyihmisenkin on hyvä tietää, että jos haluaa löytää ruotsinkielisen käännösvastineen jollekin erikoiselle Kalevalan sanalle, kannattaa katsoa Lönnrotin sanakirjasta. Lönnrotin omista uudissanoista voi lääketieteen alalta mainita esimerkiksi sanat kuume, laskimo, valtimo ja solu.

Lääkärintoimensa ohella Lönnrot oli lehtimies ja tietokirjailija. Hän avusti sekä suomen- että ruotsinkielisiä lehtiä ja toimitti itse aikakauskirjaa nimeltä Mehiläinen. Lönnrotin ansioihin kuului myös suomenkielisen lääkärikirjan toimittaminen. Suomalaisen talonpojan kotilääkäri ilmestyi vuonna 1838. Se ei ollut aivan ensimmäinen suomenkielinen lääkärikirja, sillä Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander oli julkaissut Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki -nimisen lääkärikirjan jo 1700-luvun lopulla, ja siitä samasta ruotsalaisesta lääkärikirjasta, josta Lönnrot oli mukailllen suomentanut oman teoksensa, ehti juuri täpärästi ennen Lönnrotia valmistua toinenkin suomennos, jonka oli laatinut Johan Henrik Keckman -niminen pappismies. Lönnrot piti Keckmanin suomennosta oikein hyvänä, mutta hänen oma kirjansa sai käyttäjäkunnalta paremman vastaanoton ja vähitellen suorastaan legendaarisen maineen. Kun lääkäreitä oli harvassa ja matkat pitkiä, lääkärikirjat olivat haluttuja apuvälineitä tavallisen kansan parissa. Lönnrot ymmärsi, että terveydenhoito oli tärkeä keino tautien ehkäisemiseksi, ja hän korostikin terveellisten elämäntapojen, hyvän ravinnon ja puhtauden merkitystä.

Suomen kielestä kiinnostuneita lääkäreitä oli Elias Lönnrotin lisäksi muitakin. Lönnrotin hyvä ystävä, Raahen piirilääkäri Johan Fredrik Ticklén julkaisi vuonna 1832 väitöskirjassaan latinankielisen lääketieteellisen sanaston, jossa oli termeille annettu myös suomalaiset käännösvastineet. Tässä luettelossa mainittiin taudin nimenä mm. syöpä, jonka Elias Lönnrotkin otti käyttöön omissa kirjoituksissaan.

Todellisen kulttuuriteon piirilääkärit tekivät syyskuussa 1840, kun muutamat heistä kokoontuivat pohjoissavolaiseen Nissilän majataloon juhlimaan keisari Aleksanteri I:n nimipäivää. Paikka oli valittu sen perusteella, että keisari itsekin oli yöpynyt samaisessa majatalossa matkustellessaan Suomessa vuonna 1819. Onnistuneen juhlan jälkeen kolme lääkäriä, Kajaanin Elias Lönnrot, Oulun Gustaf Asp ja Raahen J. F. Ticklén, intoutuivat perustamaan tieteellisen aikakauskirjan, jossa käsiteltäisiin laajasti suomen kieleen, historiaan ja kulttuuriin liittyviä asioita. Syksyn mittaan saatiin mukaan joukko samanmielisiä kulttuurihenkilöitä, mm. Matias Aleksanteri Castrén, ja nimen Suomi saanut aikakauskirja alkoi ilmestyä vuonna 1841. Alaotsikkona oli Kirjoituksia isänmaallisista aiheista. Aluksi Suomi-kirja oli ruotsinkielinen, mutta vähitellen julkaisukieleksi vaihtui suomi. Muutamaa vuotta myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti talousvaikeuksissa kamppailevan julkaisun hoiviinsa, ja Suomi-sarja ilmestyy edelleenkin.

Lönnrotin toinen hyvä ystävä oli Erik Alexander Ingman, joka oli kotoisin Pohjanmaalta. Hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1840 ja toimi ensin lääkärinä Kristiinankaupungissa, kunnes sai viran Helsingin yliopiston kirurgian ja lapsenpäästöopin apulaisena ja sittemmin professorina. Hän toimi aktiivisesti Suomen Lääkäriseurassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, käänsi Kalevalaa ruotsiksi ja klassillista runoutta suomeksi. Hän oli sitä mieltä, että jopa vieraskieliset nimet piti kääntää tai ainakin vääntää suomeksi, esimerkiksi Floridasta tuli Luorita ja Gävlestä Keeveli. Todellinen uranuurtaja hänestä tuli, kun hän kirjoitti ensimmäisen lääketieteellisen artikkelin suomen kielellä vuonna 1849. Juuri tätä ennen Suomen Tiedeseurassa oli noussut todellinen myrsky, kun eräs Henrik Eklöf oli rohjennut tarjota julkaistavaksi suomenkielistä artkkelia, jossa käsiteltiin Kokemäenjoen jäänlähtöaikoja todennäköisyyslaskennan valossa. Tiedeseura piti tällaista tarjousta aivan ennenkuulumattoman törkeänä ja kieltäytyi ehdottomasti julkaisemasta artikkelia, joka oli kirjoitettu sivistymättömän rahvaan kielellä.

Lääkäriseurassa suomen kieleen suhtauduttiin suopeammin, ja Ingmanin artikkeli julkaistiin muitta mutkitta. Sen nimi oli Ovatko taudit itsenäisiä eläväisiä olentoja? Siihen aikaan oli kansan parissa tavallinen käsitys, että taudit olivat olioita, jotka saattoivat esimerkiksi eläinten hahmossa liikkua paikasta toiseen, hyökätä ja tunkeutua ihmisen sisään niin kuin jokin mato tai muu tuholainen ja syödä ihmistä sisältä päin. Tästä ajattelusta jäänteenä on kansanomainen taudinnimi syöpä, joka on levinnyt yleiseen käyttöön Elias Lönnrotin lääketieteellisten kirjoitusten välityksellä. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti jotakin, joka syö, siis ’ihmistä syövä tauti’. Ingman yritti artikkelissaan todistella, että taudit johtuvat etupäässä ruumiin häiriötiloista eivätkä olleet mitään itsenäisiä, eläimen tapaisia olentoja, jotka seurailivat ja väijyivät ihmisiä ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa kohtalokkain seurauksin. Valitettavasti Ingman kuoli melko nuorena, jo ennen kuin hän ehti täyttää viittäkymmentä vuotta. Häneltä jäi kaksi taiteellisesti lahjakasta tytärtä, jotka Elias Lönnrot otti hoiviinsa.

Suomen kielen alalla aivan erityisesti kunnostautunut lääkäri oli myös Laukaassa syntynyt Volmar Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen. Häntä sanotaan leikillisesti Suomen tieteen ja taiteen isäksi, koska tiede ja taide ovat hänen keksimiään uudissanoja. Hän oli täsmälleen samanikäinen kuin Ingman ja myös valmistui lääketieteen tohtoriksi samana vuonna eli 1840. Hän sai viran Jyväskylän piirilääkärinä, ja siinä virassa hän pysyi koko lopun ikänsä. Jo opiskeluaikanaan hän harrasti kieliasioita ja suomensi Ingmanin tapaan antiikin kirjallisuutta. Jyväskylässä hän toimi suomenkielisen kouluopetuksen edistämiseksi ja alkoi puuhata Jyväskylään myös yliopistoa, mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään valmista vielä hänen elinaikanaan.

Kilpinen oli nokkela sanaseppo, jolla oli tapana ehdottaa suomenkielisiä ilmauksia asioille ja käsitteille, joilla ei vielä toistaiseksi ollut vakiintunutta suomenkielistä nimitystä. Hän ei mitenkään erikoistunut lääketieteeseen, vaan paikkasi aukkoja kaikkialta, missä hän niitä havaitsi. Hän ei ollut kovin tarkka sananmuodostussäännöistä, mutta hän onnistui sorvaamaan monia näppäriä uudissanoja, jotka omaksuttiin nopeasti käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi henkilö ja esine. Juuri näiden kohdalla Kilpinen tosin tuli itse katumapäälle. Henkilö kuulosti hänen mielestään ikävältä sanalta, kun siinä loppuäänne pudota löpsähti ö:ksi, ja esine oli taas muodoltaan harhaanjohtava sana, kun se muistutti ennestään käytössä olleiden vaatekappaleiden nimityksiä, kuten päähine ja käsine. Esine olisikin hänen mielestään paremmin sopinut esiliinan nimitykseksi, ja hän ehdotti, että henkilö ja esine muutetaan henkileeksi ja esileeksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä henkilö ja esine oli jo ehditty hyvin nopeasti hyväksyä yleiseen käyttöön. Huonosti kävi myös Kilpisen ehdotukselle, että suomessa lakataan merkitsemästä pitkiä vokaaleja kahdella kirjaimella ja aletaan sen sijaan kirjottaa yhden kirjaimen päälle erityinen venykemerkki, joka osoittaa äänteen pituuden. Tämän uudistuksen puolesta Kilpinen kamppaili elämänsä loppuun asti ja järjesti muun muassa kirjoituskilpailuja, joissa osallistumisen ehtona oli venykemerkkien käyttäminen. Mikään ei kuitenkaan auttanut, ja venykemerkeilllä kirjoitetut tekstit ovat jääneet pelkästään kirjakielen historian erikoisuuksiksi. 

Kieliasioissa ansioitunut lääkäri oli myös Samuel Roos, joka oli edellä esiteltyjä herroja hieman vanhempi. Hän oli syntynyt Eurajoella, opiskellut Turussa ja aikonut alun perin papiksi, mutta opiskelujen kestäessä alkoi epäillä kutsumustaan ja vaihtoi lääketieteeseen. Vuonna 1823 hänet nimitettiin Kajaanin piirilääkäriksi. Siellä olot olivat hyvin alkeelliset, eikä tarjolla ollut juuri muuta ajankulua kuin totilasin kallistelu ja väitöskirjan kirjoittaminen. Väitöskirja valmistui vuonna 1832, ja sen ansiosta Roos sai paremman paikan Joensuusta. Kajaanin paikka avautui tällä tavoin nuoremmalle kollegalle Elias Lönnrotille, jolla oli omat erityissyynsä tulla juuri Kajaaniin. Se osoittautui Lönnrotinkin mielestä aivan hirvittäväksi takapajulaksi, jossa vallitsi loska ja Egyptin pimeys, mutta olihan sieltä sentään melko lyhyt matka Topeliuksen osoittamille runomaille.

Roos siirtyi myöhemmin Joensuusta kaupunginlääkäriksi Raumalle ja sitten yksityislääkäriksi Mynämäkeen ja Vehmaalle. Tässä vaiheessa hän innostui suomen kielen kehittämisestä ja ryhtyi suomentamaan luonnontieteellisiä kirjoja. Hänen keksimistään uudissanoista tunnetuin on sähkö. Hän perusteli sanaa sillä, että se kuvaa ilmiötä, joka saa esineet sähähtämällä säkenöimään. Muita Roosin uudissanoja ovat esimerkiksi havainto, hiilihappo, höyrykone, lämpömittari, maapallo ja olomuoto. Hän myös määritteli uudelleen ja täsmensi jo eräitä ennestään käytössä olleita sanoja. Esimerkiksi kaasu, kasvi, kehittää ja syöpä ovat saaneet nykymerkityksensä Roosin ansiosta.

1800-luvun kuluessa Suomeen perustettiin suuri määrä eri alojen tieteellisiä seuroja, ja monen seuran piirissä yhtenä tärkeänä toiminnan alueena oli oman alan suomenkielisen sanaston kehittäminen. Lääketieteen piirissä erityisen tärkeäksi kohosi Lääkäriseura Duodecim, joka perustettiin vuonna 1881. Nimi tarkoittaa sananmukaisesti kahtatoista, ja se viittaa seuran perustajajäsenten määrään. Heistä huomattavin suomalaisuusmies oli Matti Äyräpää, alkuperäiseltä nimeltään Matias Europaeus, joka jo opiskeluaikanaan suomensi nimensä ottamalla käyttöön suvun vanhan, alkuperäisen nimen. Äyräpää oli lääkäri ja hammaslääkäri, ja häntä kutsutaan usein Suomen hammaslääketieteen isäksi. Äyräpää oli Duodecimin ensimmäinen puheenjohtaja, ja hänen johdollaan seura ryhtyi järjestelmällisesti laatimaan suomenkielistä lääketieteen termistöä. Sitä tehtävää seura hoitaa edelleenkin laajan julkaisutoimintansa kautta sekä painetussa muodossa että nykyään myös verkossa.

Suomen yleiskieli luotiin käytännössä 1800-luvun kuluessa. Kuten edellä on käynyt ilmi, tässä luomistyössä lääkäreillä on ollut huomattavan suuri osuus. Mistä ihmeestä tämä voi johtua? Kuten jo esitykseni alussa totesin, ensimmäisten vuosisatojen aikana kirjakielen kehittäjinä olivat ensisijaisesti kirkonmiehet, ja valtaosa kirjallisuudesta oli uskonnollista. Sillä oli omat seurauksensa. Kun kirjallinen perinne kerran oli syntynyt, siitä tuli painolasti, joka esti kieltä muuttumasta, ja tämä tuntui erityisesti hengellisen kielen alalla. Jo 1800-luvun alussa havaittiin, että uskonnollinen kirjakieli oli hyvin kaukana siitä kielestä, jota kansa todellisuudessa puhui, mutta uudistusyritykset nostattivat hirmuisen äläkän ja vastarinnan. Aivan vastaavalla tavalla käy nykyäänkin, kun yritetään uudistaa Raamatun tai virsikirjan kieltä. Se on pyhää, mihin on lapsuudesta asti totuttu, ja sitä ei saa muuttaa, oli se kuinka kummallista ja vaikeaselkoista hyvänsä.    

1800-luvun kestäessä uskonnollisen kirjallisuuden rinnalle alkoi nousta muutakin suomenkielistä kirjallisuutta, ja uskonnon merkitys jokapäiväisessä yhteiskunnallisessa elämässä alkoi muutenkin vähentyä. 1860-luvulle asti papit olivat maaseudulla olleet tavallaan myös kunnanjohtajia, mutta sitten tuli kunnallislain uudistus, joka erotti kirkon ja maallisen hallinnon toisistaan. Tuli suomenkielinen koulujärjestelmä, tuli tietokirjallisuutta ja oppikirjoja, tuli sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, tuli yhteiskunnallisia pamfletteja ja lopulta jopa alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallisuutta. Oma merkityksensä oli myös suomalaisella kansallishengellä, joka korosti oman kielen tärkeyttä. Entisinä aikoina ne syntyperäiset suomalaiset, jotka halusivat päästä osallisiksi koulutuksesta ja sivistyksesstä, joutuivat luopumaan äidinkielestään ja vaihtamaan sen latinaan ja ruotsiin. Vasta 1800-luvun mittaan avautui mahdollisuus käydä kouluja omalla äidinkielellään ja asioida virkamiesten kanssa suomeksi. Varsinkin 1800-luvun loppupuolella syntyi myös monenlaista yhdistys- ja kansalaistoimintaa, esimerkiksi raittiusyhdistyksiä, lukupiirejä, vapaapalokuntia ja urheiluseuroja, joissa toimittiin suomen kielellä.

Näillä uusilla aloilla oli helpompi vapautua myös kielellisesti historian painolastista. Kun vanha uskonnollinen kirjakieli ei enää missään tapauksessa soveltunut kielelliseksi esikuvaksi, voitiin lähteä liikkeelle ikään kuin puhtaalta pöydältä ja kehittää uudenlaista kieltä niillä aloilla, jotka tavallisen kansan näkökulmasta olivat syystä tai toisesta erityisen tärkeitä.

Terveyteen liittyvät kysymykset ja sairauksien parantaminen ovat asioita, jotka jokaiselle ihmiselle tulevat eteen monessa elämän vaiheessa ja joiden merkitystä kukaan ei voi väheksyä. Akateemisesti koulutetuilla lääkäreillä oli suomen kielen kehityksen kannalta kriittisessä vaiheessa kyky analysoida ja kuvata elämän ja yhteiskunnan ilmiöitä asioita uudistuvan tieteen tarjoamin asein. Heillä oli myös ammattinsa puolesta valmius ryhtyä käytännön toimiin silloin, kun tilanne sitä vaati. Sen lisäksi heillä oli kyky toimia tavallisen kansan parissa ja puhua sitä kieltä, jota kansa ymmärsi. Näin juuri lääkäreillä oli erinomaiset edellytykset toimia yhdyssiteenä akateemisen maailman ja tavallisen kansan välillä ja toimia suomen kielen kehittäjinä siinä vaiheessa, kun suomesta muokattiin monipuolista ja yhteiskuntakelpoista sivistyskieltä.

 

 

Tietosuojaseloste on päivitetty vastaamaan EU:n tietosuoja-asetusta. Selosteeseen voi tutustua pyytämällä sitä yhdistyksen sihteeriltä tai puheenjohtajalta.